Ihan hyvää.

Eilen illalla tuijotin hiljaisena kirkasta tähtitaivasta. Otava. Cassiopeia. Rakastan tähtiä! Toinen haaveammattini lapsuudessa oli tähtitieteilijä - heti Hemuli-kasvitieteilijän jälkeen. Luin paksuja tietosanakirjoja tähdistä, taivaasta ja avaruudesta, ja vaikken montaa sanaa ehkä ymmärtänytkään, se kaikki kiehtoi ja kiinnosti. Muistatteko vielä niitä paksuja tietosanakirjoja? Meillä oli koko sarja ruskeakantisia kirjoja, joissa kerrottiin vaikealla kielellä hienoista asioista - ainakin lapsen silmin. Nykyään ne asiat olisivat varmaan aika tavallisia, vanhahkolla kielellä kirjoitettuja ja nykytietämyksen valossa vaillinaisia faktoja. Mutta kirjoja! Kovakantisia, paksuja ja täynnä tietoa.

Aamulla heräsin aamun ensisäteisiin. Pidän niistä hiljaisista hetkistä aamunkoitossa, kun koko tienoo nukkuu vielä kevyessä unessa. Heräämättä aamulehden kolahdukseen tai lintujen alkavaan sirkutukseen. On niin levollista olla hereillä aamunkoitossa ja katsella kirkastuvaa taivasta, hengitellä raikasta alkusyksyn ilmaa. Pidän muutenkin syksystä. Värikkäät lehdet, kylmenevä ilma, punalakkiset kärpässienet, pimenevässä illassa lepattavat kynttilät. Pian voin hukuttautua villapaitoihin ja tuntea oloni turvallisemmaksi kuin aikoihin.

Tällä hetkellä tunnen kiitollisuutta. Huomaan hymyileväni ja katsovani toista ihmistä rakastavasti. Olen etuoikeutettu saadessani jakaa elämäni rakkaimman kanssa. Imelää - mutta ihan ihanaa.