Automaattiohjaus.

Turvallisuus - olen tuonut sen väliimme, sanoittanut sille muodon. Pieni ja hauras lasipallo, joka voi hajota pienestäkin hipaisusta. Täytyy olla varovainen. Keskustelu sukeltaa syviin vesiin ja tunnen, kuinka osa osalta katoan. Kuuluu risahdus, sitten toinen. Nyt ollaan jo liian lähellä kipukohtia, hauraita ja pelottavia. Etsin hänestä turvan merkkejä: katsetta, elettä, liikettä, mitä tahansa. Löydänkin. Aina minä löydän. En kaikista, mutta joistain tietyistä. Kaikki on periaatteessa hyvin, järkeilen, mutta silti joku tai jokin tönii minua kumoon.

Mikä sinua nyt auttaisi?

Sitten tapahtuu se pahin mahdollinen. Kipu istahtaa rintakehän päälle kaikella painollaan ja lasi hajoaa, jää kristallihippusiksi keuhkoihin. Kiedon itseäni kasaan, mutta se ei auta. Yritän pyytää apua, mutta sanat karkaavat, jäävät piiloonsa. Teen matkaa syvyyksiin enkä löydä sieltä pois.

Kuka sinua voisi nyt auttaa?

Kokoan palaseni pakettiin, kiitän ja taistelen häivähdyksen hymyä kasvoilleni. Pakkasilma puhaltaa kirpeän tervehdyksen, kun samalla joku muu ottaa ohjat. Kävelen varjona tuon hahmon taustalla. Sillä on tummansininen toppatakki ja punaiset huopikkaat. Hahmo sytyttää tupakan, kävelee kadulla katsomatta toisia ihmisiä. Se tervehtii linja-autonkuljettajaa, ei katso kohti, mutta näkee läpi. Kiittää kassaneitiä, väistää ihmisiä. Talvi kirskuu askeleidensa alla, mutta se ei taida kuulla sitä. Miksi sillä on avaimet minun kotiini? Se astuu sisään ja heittää toppatakin lattialle. Hahmo on vain ääriviivoja, täysin ontto ja tyhjä. Pelkkä kuori. Tovin kuluttua havahdun keittiön lattialta. Olen minä, kokonainen. Mitä juuri tapahtui?