Keinuu, kiikkuu, liikkuu.

Istun terapiasalin lattialla ja keinutan itseäni eri suuntiin. Silmäni tekevät sitä kuulemma usein - kulkevat suunnasta toiseen, liikkuvat paljon. Nyt teen samaa kehollaan. Oma vika, itsepä ehdotin. Tavallaan. Rivien välistä. Varovasti. Yhtäkkiä ymmärrän, ettei se ehkä ole vika laisinkaan, vaan edistymistä. Uskallan ottaa kehon käyttööni muulloinkin kuin ahdistuksen kiskoessa sitä kippuraan.

Heijaava liike ja terapeutin sanat tähtitaivaasta saavat hymyilemään, sillä taivas on aina kiehtonut minua. Muistan niitä hetkiä, kun katsoin taivaalle ja päätin haluta tähtitieteilijäksi. Pieni tyttö täynnä toiveita ja isän lempeä nauru, lattialle levitettyjä tietosanakirjoja. Ei mitätöintiä, vain silkkaa rakkautta. Muistan myös iltoja ja öitä, kun ystävän kanssa istuimme parvekkeella etsimässä tähtimerkkejä: iso karhu, pieni karhu, cassiopeia. Ja aamuyön viime kesältä; selkää pistelevän nurmen, pilvien villin vauhdin ja ystävän, jonka olkapäähän nojasin päätäni. Pilvenhippusia, hän sanoi. Siinä oli hyvä olla.

Kaikki ei ole aina ollut huonosti. Masennuksen takana on kytenyt pieni liekki, melkein kuin odottamassa hetkeä, jolloin voisi roihahtaa. Mutta aina joku tai jokin on saanut minut epäröimään. Suorasanainen Kriitikko vai pelonsekaisen epäluottamus, ehkä molemmat? Toistelen ihmetystä, kun en muutakaan osaa. En tunne tällaista minua, joka hymyilee ja nauraa, on avoin ja paljas. Leikkisä. Kaikki tulee jostain syvemmältä, ymmärryksen toiselta puolen. Mitä on tapahtunut, mitä kaikkea voi vielä tapahtua? Ymmärtämättömyys heittää bensaa pelon liekkeihin ja tekisi mieli juosta karkuun. Masennus on läpikotaisin tuttu ja ahdistus vanha ystävä, mutta mikä kumma on tämä hyvä, joka ottaa tilaa minussa hetki hetkeltä enemmän?