Mielessäni teen matkaa menneisyyteen - niin todellista, silti vain kuviteltua. En mahda mitään tärinälle, en kyynelille, jotka nousevat silmiin ja kuivuvat ennen kuin ehtivät edes poskilleni. Olen taas se 8-vuotias tyttö mummolan eteisessä. Kysymykset ohjaavat matkaani, vievät pidemmälle pidemmälle pidemmälle. Huomaan, etten pääse pois omin voimin, olen liian syvällä jossain. Katseeni poraa reikää lattiaan, kaikki ympärilläni samenee, mutta tunnen hänen tarkkailevan.
En pysty sanomaan "äiti", kierrän sanan, pidän tahattoman tauon. Se yksi henkilö, yksi tietty ihminen.
Muistiverkko on tiheä, se on vahva. Hypin kauemmas ja kauemmas, pelkään päätyväni liian pitkälle. Ja päädynkin, mutta en kykene sanomaan sitä ääneen. Pysähdyn mummolan eteiseen, vaikka keho tuntee jotain paljon kauempaa. Se tuntee tyhjyyden, jolle ei löydä sanoja. Asiayhteys ei kai ole enää sama, mutta verkko on punottu tiheäksi. Mieli tietää, keho tuntee, sanat kieltäytyvät tulemasta kuuluviksi. Muistikuvista syntyy tunne, jota on liian vaikea selittää. Siinä on hiljaisuus, yksinäisyys ja kelpaamattomuus nivoutuneina yhteen. Palelee. Haluaisin hakea viltin, mutta en pääse ylös. En voi keskeyttää matkaa. Kehossa nuo muistot ovat juurikin kylmyyttä, joka saa piiloutumaan viltin alle. Turvaan. Ne ovat halua hakeutua kainaloon tai edes kosketusetäisyydelle; haluaisin vain parahtaa, että auta silitä istu viereen tee jotain. Niissä tiivistyy häpeä, suru ja hylkäämisenpelko. Kaipuu tulla hyväksytyksi. Katso, olen tässä! Olen tyttö, nyt jo nainen. En ole sitä, mitä toivoit, mutta olen minä. Ne tunteet tuntuvat siltä kuin joku kääntäisi selkänsä pienelle lapselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti