Kun pohjalta on vihdoin päässyt nousemaan, alkaa uudelleenrakentaminen; vannon, että se on sata kertaa vaikeampaa kuin ahdistus ja masennus ikinä. Välillä haluaisin vain kääntyä ympäri, palata ajassa taaksepäin ja jäädä siihen euforiseen syömishäiriöhelvettiin. Sitten järki voittaa ja nostan katseeni ylös maasta.
Ajoittain tuntuu, että terapia nujertaa minut totaalisesti. Kerta toisensa jälkeen suru jyrää täydellä voimallaan ja minä pistän kaikin voimin vastaan. Ahdistun, pakenen, häivytän reunojani ja kietoudun itseeni tai vilttiin siinä toivossa, että se auttaisi. Viimeksi ei ollut vilttiä, vain harmaavalkoinen täkki. Täysin vääränlainen, jähmeä ja kamala, mutta tyhjää parempi. Ruusukuvioinen. Mieleeni nousi ruusuisia muistoja, ne eivät ole koskaan hyviä.
Inhoan ruusuja, sanon, kun ylioppilasjuhlia suunnitellaan.
Väkipakolla pitää ottaa ruusuinen kuva, jota inhoan ylitse kaiken.
Inhoan ruusuja, sanon kukkakaupassa ennen häitämme.
Floristin epäuskoinen nauru, äidin äänekäs puuskahdus.
Pidän pääni ja kerron haluavani gerberoita, murattia ja pihlajanmarjoja.
"Näetkö nuo ruusukuviot?" kysyy terapeutti, kun kyyhötän kankean peiton uumenissa. Nyökkään ja katselen niitä. Inhoan ruusuja, ajattelen, mutta en tohdi sanoa ääneen.
Mutta hei, minä selvisin taas. En hajonnut, en musertunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti