Helpompaa olisi hukkua.

Keskellä tunnemyrskyä, selkä murenevaa seinää vasten. Minne pakenisin? Minne juoksisin karkuun, kun kaikkialla törmään liian suureen kuohuntaan?

Tämä kaikki on niin vierasta. Olen tuntenut suurta surua vailla kyyneleitä ja välillä ollut niin raivoissani, että tuntuu kuin räjähtäisin pieniksi kappaleiksi. Turvallisinta on maata keskellä olohuoneen nukkamattoa, tuntea lattia selkänsä alla; se saattaa kestää jopa minun painoni.

Olen liian suuri, silti pieneksimitattu. Painan tunteita pois tietoisuudesta, hautaan niitä ahdistuksen alle. Ahdistuksen, joka on tutumpi kuin oma tietoisuuteni, tutumpi kuin oikea temperamenttini. Vähättelen, vaikenen, pakenen. En osaa muutakaan. Hiljaisuus on lähin ystäväni, vaikka jokin pieni osa minusta yrittää nyt nousta kapinaan: kiivetä korkealle, särkeä muureja, murtaa patoja. Varjo kuitenkin seuraa tiiviisti - se on mukana kaikkialla ja kaikessa.

Silti kaikkein turvallisinta on vain painaa päänsä alas. Jatkaa pakenemista. Mutta minne minä menisin? Ahdistuksen peitto on alkanut rispaantua, ja vaikka kuinka yritän kursia sitä kokoon, se repeää aina uudelleen.