Ajatukseni palasivat viime terapiakertaan, kun olin ensimmäistä kertaa osoittanut ärtymystä - tai paremminkin kiukkua ja suuttumusta, vihaakin - terapeuttiani kohtaan. Ei sillä, että hän olisi jotenkin sen ansainnut, mutta tunteeni kumpusivat jostain syvemmältä kuin osasin edes ymmärtää. Hän sanoi vain pari sanaa ja vetäydyin kauemmas, käänsin selkääni yhä vain enemmän häntä kohden ja katselin vihaisesti kulmieni alta. Pari sanaa lisää ja olin jo melkein seinässä kiinni. Teki mieli juosta karkuun, jäädä paikoilleen, kertoa, puhua, tuntea toisin, olla jotain muuta, vajota, mennä piiloon.
Istuin pienessä kippurassa ja hän yritti saada minua puhumaan ajatuksiani. En ole hyvä siinä, mutta yritin parhaani. Lihakseni alkoivat jo täristä kaiken jännityksen voimasta, mutta en kyennyt muuttamaan asentoani. En, vaikka kuinka yritin nousta ylös tai avata kehoni muodostamia lukkoja. Se harmitti ja hävetti, suututtikin. Olin vain säälittävä mytty, joka ei pystynyt työskentelemään.
Pilasinko minä nyt koko kerran?
Jälleen kerran hän katsoi minua lempeästi syvälle silmiin, silitti käsivarsia ja tarttui kämmeniini. Seisoimme keskellä lattiaa; hän yrittäen hakea katsekontaktia ja minä yrittäen vältellä sitä. Hänellä oli niin vilpittömän välittävät silmät, että pelotti. Olin kuulemma ollut rehellinen, ja nyt oli jo aika kohdata tunteita ihan kunnolla. Tuntea tunteensa. Olla läsnä niissä, mitkä esiin kumpusivat. Silti hävetti.
Miten sinä sellaista olisit voinut tehdä? Juuri tämä on sitä kehollista työskentelyä, mihin me pyrimme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti