En halua kuolla, mutta en jaksa elääkään. Mikä pulma! Tekisi mieli tanssittaa terää iholla - vetää ranteet kunnolla auki - mutta lupasin miehelle, etten tekisi niin. Hän ei kestäisi sitä. Ei jaksaisi katsoa vierestä, kun vaimonsa hajoaa taas miljooniksi palasiksi. Kukapa jaksaisi?
Tiedän, että nyt pitäisi soittaa jollekin. Kaivaa lompakosta turvakortti ja valita numero. Taideterapeutti. Psykologi. Poli. Psykiatri. Ammattiauttaja. Mutta se on liian vaikeaa. Mahdotonta melkeinpä. Mahdotonta sanoa ne sanat ääneen, puhelimessa: minä en jaksa. Minä hajoan.
Ystävä kirjoittaa kauniita sanoja, joihin haluaisin uskoa. Se on vaikeaa. Sekin. Yhtä vaikeaa kuin uskoa lääkärin sanomisia: "Ymmärtäisitpä, miten viehättävä ihminen olet. Koska sinähän olet - ihan mahdottoman viehättävä. Kaunis, fiksu, viehättävä nuori nainen. Sinun pitäisi nähdä itsesi meidän toisten silmin, mutta sitähän se masennus juuri on, ettei pysty näkemään itseään kuin mustana ja arvottomana." Ja lääkäri hymyilee lempeästi. Hän on ihana. En vaihtaisi häntä mistään hinnasta. Mutta nyt en usko häntä, en pysty.
Kahvilassa ostin ruisleivän ja smoothien, vaikka vannoin juovani vain mustan kahvin. (Tästä se lähtee: laihdutus. Koska on pakko.). Ne maksoivat paljon, mutta nyt tuossa edessäni ne lähinnä oksettavat minua. Näen silmissäni vain vaa'an lukeman, jota tunti sitten kauhuissani katselin. Menin paniikkiin ja lääkäri yritti rauhoitella toistamalla useasti, miten hyvältä kaikki nyt näytti. Lukema. BMI. Vartaloni. Minä. Läskilöllöihravartaloni, jota on pakko kantaa mukanaan. Istuin kovalla tuolilla ja tärisin, teki mieli heittää vaaka seinään ja huutaa. Huutaa ahdistus pois. Mutta siinä minä vain istuin ja tärisin lääkärini lempeiden silmien alla.
Ahdistaa. Juon vettä ja päätän jättää kalliit ruokani syömättä. Oksettaa ja puistattaa.
En halua kuolla.
En jaksa elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti