It's a lie.

Tarhan pihasta raikuvat lasten äänet. Kiljahdukset, itkut, leikit, naurut. Lentokone! joku kiljaisee ja koko piha hiljenee hetkeksi, pienet päät katsovat taivaalle lumoutuneina. Jo kohta kuitenkin jatkavat leikkejään. Kaipaan töihin. Mutta enhän minä sellaista jaksaisi; liikaa tekemistä, ajateltavaa ja liian pitkiä päiviä. Hädin tuskin selviän näistä, jotka kotona makaan. Tupakka palaa loppuun liian aikaisin.

Istun kauhtuneella sohvalla ja juon hunajateetä. Mummo keitti tätä aina iltaisin: kuumaa vettä, tilkka hunajaa ja reilusti maitoa. Juon tätä aina, kun olen kipeä. Väsyttää, mutta en haluaisi aina vain nukkua. Vaikka pakkohan se on, en jaksa muutakaan. En jaksa viedä roskia, en pestä hiuksia, en käydä kävelemässä. En jaksa tehdä ruokaa, en syödä, en pedata sänkyä. Aina vain väsyttää. Aina. Koko ajan.

Ahdistaa. Peruin eilen ylimääräisen terapia-ajan. Suunnittelin peruvani kaikki viikonlopun tapaamiset, ehkä ensi viikonkin. Yritä elää tässä hetkessä, älä ajattele niin pitkälle tulevaan. Hyväksy väsymyksesi nyt, mutta älä voimista pahaa oloasi perumalla kaikkia muita. Ehkä huomenna jaksat jo paremmin. Huomenna on uusi päivä. Hän soitti minulle. Terapeuttini. Puhui järkeviä, kysyi olosta ja tsemppasi jaksamaan. Ehdotti uutta tapaamista, mutta vannoin jaksavani ja pärjääväni (koska pakkohan se olisi). En voisi nyt särkyä uudestaan, en, sillä se olisi liikaa kaikille ihmisille lähelläni. Minun pitäisi voida hyvin. Niin helvetin hyvin.

Mutta en minä voi hyvin. Minä vain valehtelen.