Minä pystyn?

Hän kertoo, miten vaikeaa on luottaa; uskoa, että minä todella parannun tästä kaikesta. Osaanko pitää terävät esineet pois iholtani tai olla ottamatta liikaa lääkkeitä, kun tulee vaikeaa hetki? Pystynkö ikinä katsomaan itseäni hyväksyvästi ja sanoa, minä pidän näkemästäni? Tai edes suhtautumaan neutraalisti, niin, ettei elämä olisi vain kaloreita, painoindeksejä ja vaa'an osoittamia lukemia? Olen kuulemma kaunis - hänen silmissään maailman kaunein - mutta sattuu katsoa, kun tuhoan itseäni. Sanoihini on vaikea luottaa enää.

Minuunkin sattuu. En minä tätä valinnut, en, vaikka joka kerta samaan sorrunkin. Laihdutus, normaalipaino, viiltely, masennus, terapia ja taas laihdutus. Haluaisin katsoa peiliin ja sanoa: "Nainen, minä pidän sinusta juuri tuollaisena. Olet kaunis. Olet juuri hyvä näin." Tai oikeastaan haluaisin elää elämää, jossa ei tarvitsisi edes miettiä tuollaista; katsoisin vain aamulla peiliin ajattelematta sen enempää ja lähtisin töihin. Kaikki olisi niin hyvin ja normaalisti, ettei ulkonäön ja painon miettiminen kävisi edes mielessäni. Kampaisin hiukset, pukisin päälleni, katsoisin peilistä kokonaisuutta ja lähtisin.

Istuin aamukasteisella penkillä, poltin tupakkaa ja join kahvia - ja päätin yrittää tavoitella normaalia. Normaalia elämää - mitä se on? Kuiskasin hiljaa itselleni: "Minä pystyn." Ääni väristen, varovaisella päättäväisyydellä. Mutta niin kauan kuin epäröin, on vaikeaa lähteä toteuttamaan unelmaansa tavallisuudesta. Yrittäminen ei riitä - se on vain itsensä huijaamista - pitää päättää. Toteuttaa. Elää ja hyväksyä.