TKI.

 
Herään ennen herätyskelloa ja kuin rutiininomaisesti kävelen ensimmäisenä vaa'alle. Paino on noussut ja purskahdan lohduttomaan itkuun, jossa kyyneleet jäävät jälleen puolitiehen. Itkettää, suututtaa ja harmittaa. Olen niin vihainen itselleni, Ykälle ja koko maailmalle. Vaaka valehtelee, kuiskaa ääni päässäni, mutta eihän se voi. Ei ei ei. Päätän kävellä sairaalalle, vaikka matkaa onkin liian paljon ja aikaa liian vähän. Päätän myös irroittaa patterin siitä kirotusta vaa'asta, mutta en pysty siihen. Ykä kietoo otteeseensa, se huutaa ja riehuu mielessäni kuin pikkulapsi karkkihyllyllä, jolta vanhemmat ovat kieltäneet karkkipussin ostamisen.

Tänään on huono päivä. Eilen oli huono päivä.

Sullon vaihtovaatteita reppuun ja kiroan itseni, kiroan kaiken mahdollisen. Minun kuuluisi iloita, sillä tänään on uloskirjoituspäiväni, mutta olen vihaisempi ja surullisempi kuin aikoihin. Mihin katosi se kaikki varmuus minusta, joka monta päivää piti majaa luonani? Torun itseäni niistä karkeista, joita eilen menin syömään. Ei ollut edes herkkupäivä, kiroan. Ei niitä olisi saanut syödä.

Radiossa soi Suru on kunniavieras ja mietin, missä minun kunniavieraani on. Miksi se ei ole tullut kylään, vaikka olen odottanut sitä jo liian pitkään? Olen ollut lähinnä vihainen, tuskastunut ja ahdistunut. Tuntenut tyhjyyttä ja kaikkea mahdollista niin paljon yhtäaikaisesti, että se on muuttunut ahdistukseksi.

Eilen olin varma, että tapan itseni kohta. TKI-ahdistus. Hoitaja ei vie saksia pois huoneestani, vaikka osoitan niitä ja sanon, että tekisi mieli viiltää ranteeni auki. En uskalla olla huoneessani yksin, etten tekisi mitään. Uskallanko tänäänkään? En kuitenkaan osaa sanoa hänelle, että tee niille jotain, perkele, etten minä ota niitä ja viillä ranteitani! Ei, en uskalla. Aina pitää olla jokin takaportti: lääkkeet, mattopuukko, sakset - mitä vain. Hyvä b-suunnitelma, jos ahdistus kasvaa liian suureksi. Mutta hoitaja vain katsahtaa niihin ja toteaa: voi että. Oloni on pahentunut, etkö näe? Vikisen hiljaa peiton alta tuskaisia sanoja - pieneen myttyyn kääriytyneenä - ja yritän pitää itseni edes suunnilleen kasassa.

Napsin rauhoittavia kuin karkkeja, mutta mikään ei auta. Miksei mikään tai kukaan auta? Miksi miksi miksi? Tapan kohta itteni, sanon ja etsin jälleen kyyneleitä, mutta en löydä. Nekin ovat sitä mieltä, että tänään ei kannata ilmaantua. Ei tänään, ei koskaan.