Ei sen tarvitse olla vakavaa.

Hän haastaa minua leikkiin, nauraa ja liikkuu - ei terapian tarvitse olla vakavaa! Minuakin naurattaa, mutta olen varovainen sen suhteen; en uskalla antaa ilon purskahtaa liian suurena. Venytän paitani hihoja ja jännitän sormiani kuin niillä olisi oma leikkinsä. Päätän kuitenkin yrittää; annan vartaloni keinua, kuten hän näyttää. Tunnen liikkeen päästä varpaisiin asti ja ensimmäisen kerran se tuntuu ihan hyvältä. Luonnolliselta. (Hurraa, minä liikun!)

Sitten se tapahtuu. Karu totuus. Yksi lausahdus murtaa kaiken; hyvällä tarkoitettu, väärin vastaanotettu. Muutuin surulliseksi pikkutytöksi sinä samaisena hetkenä, kun leikkisä nuoli osui avoimeen haavaan. Ja minä vaikenin. En tarvitse paljon sortuakseni ja hän huomaa sen myös, hiljenee ja pysähtyy paikalleen. Saan osakseni tutun ymmärtäväisen katseen ja varovaisia kysymyksiä. Vastailen ympäripyöreitä, mutta mietin vain, miten on mahdollista sortua yhdestä kysymyksestä, joka hymysuin esitetään? Hävettää, suututtaa ja itkettää.

Työstäminen ei ota käynnistyäkseen, joten me vain leikimme kuivapastelleilla. Innostun tutkimaan ja ihastelemaan hentoja sävyjä, joita hankaamalla saa esiin. Siinä niitä nyt on: värejä ja tunteita samalla paperilla, samassa tarinassa. Hän sanoo, miten minulla on taito nähdä todella pieniä yksityiskohtia; hymähdän hiljaa enkä myönnä, että tällä kertaa hyvät sanat tuntuivat oikeasti ihan hyviltä. En kerro, että vaikka niin pelkäänkin kaunista ja lempeää, niitä minä oikeasti eniten kaipaan. Hyväksyntää ja rakkautta, sitä, että joku oikeasti kertoisi, miten minäkin kelpaan.

Lopetan työskentelyn kirjoittamalla valkoiselle paperille: on aika hyvä olla.
Luon varovaisen katseen häneen - ja hymyilen.