Just relax.

Kuusi minuuttia rauhoittavaa musiikkia. Päätän yrittää. Pysähtyminen on aina ollut vaikeaa, rentoutuminen suorastaan mahdotonta, mutta haluaisin oppia sitäkin. Vakuutan itselleni ääneen, että saan myös epäonnistua ja ahdistua, vaikka omiin sanoihin onkin kovin vaikea uskoa.

Suljen silmäni ja keinun musiikin tahdissa, ensin hiljaa ja lopulta jo melkein tanssien. Välillä on avattava silmät ja hengitettävä syvään, sillä suljetuin silmin huomaan unohtavani hengittämisen. Jalat liikkuvat musiikin tahdissa oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse. Samoin tekee keskivartaloni ja pääni, kädet ovat ainoat, jotka eivät halua lähteä mukaan juttuun. Ne vain ovat - rentoina kuitenkin - ja kun yritän niitä nostaa tai heiluttaa, tulee paha olo. Ahdistus kutittelee niskavilloja entisen työnantajani pilkkaavin sanoin: "Näytät aivan pingviiniltä, kun keinut tuolla tavalla. Olet vain yksi itsekeskeinen valehtelija, anorektikko ja luuranko - johan aaveetkin sinua säikähtävät!" Painan kädet korvilleni ja sanat hiipuvat pois. Kappale loppuu ja yllätyn positiivisesti: minä tein sen! Pystyin olemaan lähes keskittynyt vain musiikkiin ja kehoni liikkeisiin.

Haluan suoda käsillenikin vielä yhden mahdollisuuden ja käyn selälleni olohuoneemme korkeanukkaiselle matolle. Annan musiikin taas viedä mukanaan ja käsieni leikkiä maton pinnalla: pyörittää, tunnustella ja silittää karheita hapsuja. Lopulta - reilun viiden minuutin kuluttua - on melko hyvä olla. Pieni ahdistuksenpoikanen yrittää jälleen meluta jossain, mutta ohitan sen.