Näytän sinulle jotain itsestäni. Sen pirskahtelevan ilon ja naurun mukana tuikkivat silmät, keveyden, joka tanssii välillämme. Tarjoan luonteeni kauneimman puolen toivoen, että lähdet mukaan leikkiin. Eräs sanoi minua valloittavaksi persoonaksi, positiiviseksi ja ihanaksi. Hämmennyin, sillä olen maannut niin kauan masennuksen kiskoilla odottamassa junaa, joka ajaisi ylitseni. Piiloutunut nurkkiin, paennut kauas. En osannut ottaa sitä vastaan, mutta hymyillen ja hieman häpeillen kiitin. Olen oppinut kiittämään ja pyytämään anteeksi - silloinkin, kun ei kuuluisi tai tarvitsisi.
Mutta surun, kivun ja pelon minä piilotan. Ne ja paljon muuta. Kätken myös kaiken sen, minkä haluaisin sinun oikeasti näkevän: itseni. Älä käsitä väärin, monesti olen kyllä rehellisesti minä, mutta kuoreni alla myllää jotain niin suurta, etten usko sinun kestävän sitä. Tai ehkä pelkään sinun nimenomaan kestävän; hyväksyvän minut kaikkineni.
Taas minä hymyilen. Aidosti vai kulissinomaisesti, et koskaan saa tietää, ellet osaa lukea katsettani.
Sinä olet kuka tahansa läheltä tai kaukaa. Olet se, jonka tunnen tai ohikiitävä ihminen linja-autossa. Vaalea tai tumma, mies tai nainen. Ystävä tai tuttava. Mitä vahvempi sinä olet, sitä varmemmin hymyilen - vaikka oikeasti yritän vain pitää palasia kasassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti