Keltaista.

Taideterapeutti on tuonut nähtäväksi työni vuoden takaa. Pohjalla on valkoista riimustelua kuin peittona kaiken alla, päälle tehty neliöitä eri harmaan sävyillä ja mustalla. Kaikkea ympäröi iso, harmaa neliö kuin rajaten aluetta. Katselen kuvaa kuin uutta, vaikka mieleeni puskeekin silloinen ahdistus.

Teen hyvin samantapaista kuvaa rakastamillani kuivapastelleilla, mutta lopussa huomaan kuvan saaneen muotoja ja värejä, merkityksiä ja sisältöjä. Iso keltainen ympyrä tekee kipeää, mutta teen sen silti. Kaikista kipeintä, sitä keltainen minulle on. Ei se ole pirteää, iloista ja kevyttä, kuten keltainen yleensä; värissä on kaikki se kipu ja ilo, jota minulla ei ole. Lopuksi hän pyytää nimeämään laatikoita ja tunteita - mikä mikäkin näistä on? Kirjoitan merkityksiä paperille, kunnes tulen keltaisen ympyrän luokse. Lapsettomuus. Eikä oikein edes tunnu miltään kirjoittaa sanaa esille. Mikään ei tunnu vahvasti miltään, vaikka paperissa on kaikkea rikkovaa, tunteita vihasta epävarmuuteen. Siinä ne ovat, siihen ne jäävät. Vain ahdistuksen suuri peitto vavisuttaa välillä, vaikka ei sekään niin, että kunnolla tuntuisi.

Keltainen kirkuu paperilla kauas, se huutaa ja karjuu: tunne, perkele, jotakin! Itke, huuda, revi ja riehu! Mutta en minä. Mikään ei tunnu erityiseltä, minä vain tiedän, kuinka pitäisi tuntua. Lääkitys turruttaa, minä jarruttelen ja kyselijä-kriitikko minussa arvostelee. Noin, hyvä tyttö, ethän sinä oikeasti halua antautua tunteidesi valtaan? Yritän inttää sille vastaan, mutta jo pian huomaan sen olevan turhaa. Se on liian vahva - liian voimakas ja kovaääninen.

Tuijotan lapsettomuutta paperilla ja mietin, kuinka kuka tahansa normaali - ei-hullu tai tunnevammainen - ihminen itkisi nyt. Itkisi, kunnes silmiin sattuu. Mutta minä vain tuijotan mykkänä keltaista kuivapastellia ympyrän sisällä. Siinä se nyt on, ja olkoon niin. Ehkä vielä jonakin päivänä tämänkin saa surtua pois.