Ahdistus. Yksi perkele. Tunnen sen hiipivän jälleen jossakin, liikkuvan selkäni takana hiljaa. Odotan hetkeä, jolloin se levittää suuren ja painavan peittonsa päälleni, jättäen alleen värisemään hiljaa. Ehkä pääsisin sitä karkuun, jos juoksisin kovempaa? Tai ehkä kävelisin itseni uuvuksiin, yksi kaksi kolme tuhat? Tuhat tarkkaan harkittua ja hyvin astuttua askelta, yhä uudelleen, aina tuhat. Uudelleen ja uudelleen, kunnes voimat pettävät ja silmien eteen laskeutuu pimeä verho. Ja kun valo viimein pilkistää silmiin, on jo myöhäistä tehdä korjausliikettä.
Yksi kaksi kolme tuhat.
Oksennusyritys.
Terä ihoa vasten.
Nyrkit ja pää takoen seinää.
Pieni mytty lattialla.
Tuttavallisesti helisevät lääkepurkit.
Itku, jota ei tule ja viha, joka rikkoo.
Oliko taas pakko? Pakkoko olla heikko ja sortua väkivaltaan, kuten psykologi asian ilmaisi silitellen omaa, eheää ihoaan. Katsahdan ranteitani varovasti, mutta käännän pään nopeasti pois; liikaa sinipunaisia muistoja heikoista hetkistä, liikaa arpia kertomassa rikkonaisesta elämästä. Syviä haavoja tallotussa sielussa.
He sanovat, miten paljon paremmalta näytän. Sinussa on särmää, olet aivan erilainen. Miksi itse en tunne niin? Rakkain yrittää selittää: vielä kesällä näytit kuin haudasta revityltä, olit karmiva näky. Ei ole vaikea uskoa sitä, mutta miksi sain tällä kertaa enemmän pisteitä testistä, jos silloin olin kuin hullu mielisairaalan porteilla? Miksi he sanovat, että näytän pirteältä ja ryhdikkäämmältä? Miksi, perkele, miksi - inhoan tuota kysymystä! Miksi mieli halajaisi kuolla, jos ulkokuori hymyilee ja silmissä välkähtää valoa paremmasta? Olen kuin yksi iso kysymysmerkki tämän kaiken edessä.
Ennenkin on käynyt niin, että ensin sen huomaa muut, itse vasta myöhemmin.
VastaaPoistaNo totta! Mutku.
Poista