Kaikki hyvin nyt ja tässä?

Istun keltaisella tyynyllä. Se on samaa sävyä villapaitani kanssa ja me nauramme asialle. Mietin usein tyynylle istuutuessani, että olen liian iso sen päälle. Läskini pursuavat pitkin lattioita, täytän tyynyn ja paljon enemmänkin. Vaikka enhän minä kai; jos mahtuu monesti pienimpään kokoon, onko mahdollista levitä ympäri lattioita? Siltä se usein kuitenkin tuntuu. Ahdistaa ja on levoton olo. Taas. Muutun tutuksi pikkutytöksi, joka pelkää kaikkea ja kaikkia. Ujoksi ja araksi lapseksi, joka vain pienesti kurkistaa kulman takaa.

Kirjoitan hajanaisia ajatuksia, joissa ei ole mitään järkeä. Häpeillen luen tekstiäni, joka poukkoilee asiasta toiseen. Yliviivattuja sanoja ja lauseita - niiden merkitys on kuulemma suurin. Siinä on jotain, mikä on tärkeää. Yliviivaamisessa ja maalausten peittämisessä. Mutta mitä? Salaisuuksia, häpeää, pelkoa, arkuutta?

Terapeutti nostaa kuvani päältä kaksi esinettä ja esittää puolinaisen kysymyksen. Voisivatko nämä olla ne ihana ja rakas, tärkeä ja taitava? Ne asiat, jotka olin jo aiemmin kieltolauseeseen kirjoittanut. Peräännyn vauhdilla, menen pieneksi paketiksi - ihan mutkalle ja solmuun - ja tunnen kasvavan hädän. Ehkä vähän säikähdinkin taas omaa reaktiotani. Haluan äkkiä pois ja sanonkin sen ääneen, jolloin saan kuulla tutun lohdutuksen. Kaikki on ihan hyvin nyt ja tässä. Sinulla ei ole mitään hätää. Hyväksyvät silmät katselevat taisteluani pois ahdistuksen kaivosta.

Ja taas onnistun ainakin näennäisesti kasaamaan kasvoilleni hymyn, lausumaan kiitoksen. En tiedä, näkeekö hän lävitseni, enkä ehkä välitäkään tietää. On kuitenkin lähdettävä, ja mieluummin teen sen hymyillen. Oven ulkopuolella saan taas sortua.