On mennyt hyvin, on mennyt huonosti. Epävakauden keinulauta on kallistellut puolelta toiselle, mutta olen selvinnyt. Arki on opintoja, satunnaisia työvuoroja ja tanssia. Se on villiä epilepsiaa, vaihtelevaa jaksamista ja epämääräisiä tunteita. Olen vahvempi kuin vuosi sitten, mutta en vieläkään täysissä voimissani; väsyn herkästi, mieli painuu pakkaselle, epätoivo valtaa alaa. Kuinka kauan pitää vielä taistella?
Joinain päivinä uskallan jo luottaa siihen, että minusta on tähän elämään. Voima ja kestävyys ovat kuin ohut lasipinta kaiken epävarmuuden, pelokkuuden ja itsevihan päällä. Sen suojissa yritän vahvistaa itseäni. Rauhassa ja hiljakseen, omaan tahtiini. Mutta lasi on hauras ja on paljon vaikeita asioita, jotka hakkaavat ja naarmuttavat sitä. Kuinka kauan se kestää?
haluaisin olla pelkkää fysiikkaa
koska silloin lainalaisuudet pätisi jokaiseen pintaan
jotka nyt vellovat
mut jostain muhun on pesiintynyt tunnetta
joka tekee kaikkensa jotta ne pilarit taittuu muotoon
sulaneelta näyttävään
Apulanta: Kuution palaset
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti