Hän suuttuu, kun emme menneet syömään luokseen. Juhlimaan hänen päiväänsä, kehumaan hänen ruokiaan ja lahjomaan häntä. Suoraan sanottuna: olen helpottunut. En uskaltanut sanoa suoraan, ettemme pääse, vaan kiertelin ja kaartelin. Eilen rohkaistuin laittamaan viestin: "Emme pääse huomenna. Nähdään toiste." Kunpa tuo "toiste" olisi vasta vuoden tai kahden tai viiden päästä, mutta tiedän hänen taas soittavan huomenna ja vaativan kahville salille lenkille kylään syömään... Enkä koskaan osaa tai uskalla sanoa ei.
En ole vielä toivottanut hyvää äitienpäivää. En ole osannut. Tämä päivä on aina niin vaikea ja ristiriitainen. Haluaisin olla onnellinen tytär, halata äitiä ja viedä kauniin kukkakimpun mukanani. Mutta. En pysty enkä halua. Tunnen kyllä piston sydämessäni ja tiedän, että saan kuulla asiasta vielä monenmonta kertaa, kun jätimme tulematta ja loukkasimme häntä sydänjuuria myöten. Niinpä.
Pari viikkoa sitten kiersimme kaupassa ja hän pysähtyi katsomaan tummanviolettia vaasia: "Saisinkohan minä tämän nyt äitienpäivänä, kun jäi teiltä ostamatta joulu- tai syntymäpäivälahjaksi!?" Vaasi maksaa reippaasti kaksisataa euroa ja hän tietää hyvin, ettei minulla ole sellaiseen varaa. Taisi siis jäädä saamatta äitienpäivänäkin. Enhän minä edes korttia kirjoittanut. Taidan olla aika huono tytär.
Auts... Kuulostaapa hämmentävän tutulta mietteesi. Ristiriitaista. Sympatiat sinne täältä jälleen. <3
VastaaPoista