13.5.2013

Taas valehtelin.


Hän kohottaa kulmiaan, kun puen juoksutamineita päälleni: "Ai, aiot juosta?" Naurahdan, että talven aikana on tullut ihan kiitettävästi painoa lisää - nyt on aika vähän keventää itseä. Syvä katse kiinnittyy silmiini ja huokaa hiljaa: "Kunhan et lopeta syömistä, kunhan sitä et vaan tee." Nauran taas ja totean pontevasti, etten missään nimessä: "Liikuntaa vaan lisää pikkaisen, niin kyllä se siitä." En tiedä, menikö läpi. En ole yhtään varma siitä. Minä ja suuri suuni.

Juoksen kovaa vauhtia koko matkan, vasta ulko-ovella tasaan hengitystäni. Olen niin elossa! Täysitehojumppa vielä ja venyttelyt. Illalla voisi käydä kävelemässä.

Istun olohuoneen lattialla, hengittelen hiljaa ja annan rauhallisen musiikin täyttää asunnon. Olo on raukea, ihana. Vatsa kurnii vaativasti; olen odottanut tätä hetkeä, kun nälkä tuntuu taas turvalliselta. Antaa murista vaan, ei haittaa. Kirjaan mustaan vihkooni kaikki syödyt 496 kaloria ja pohdin, että vielä jotakin uskaltaa. On aloitettava rauhassa, muuten sorrun taas suklaaseen karkkiin leipään pullamössöön muroihin kuivattuihin hedelmiin jogurttirusinoihin... Olen hävittänyt kaikki makeat kaapistani, paitsi chilillä maustetun raakasuklaan, jota ei hyvällä tahdollakaan saa syötyä yhtä palaa enempää. En edes minä.

Come sleep, close your eyes.
Come sleep, give me your sorrow.
And I keep watch for you.
Until the dawn is, breaking through.
Until the morning wakens you.

Enya: Dreams are more precious

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti