Maailman ihanin tyttö?

Sain viime vuonna vanhemmiltani syntymäpäivälahjaksi Miina Savolaisen kirjan Maailman ihanin tyttö. Kirja on meillä kotona "paraatipaikalla" ja selailen sitä usein. Ihailen niitä rohkeita tyttöjä, nyt jo nuoria naisia, jotka ovat uskaltaneet kohdata oman rikkonaisuutensa ja asettua kuvaajan "armoille". On varmasti aluksi tehnyt kipeää katsoa kuvia, joista paistaa kaikki ne menetetyt asiat, haavat ja suru. Niiden lisäksi kuvat myös huutavat: "Olen tässä, rakasta minua ehdoitta!" He ovat Savolaisen kanssa uskaltaneet kertoa maailmalle, että todellinen kauneus kumpuaa sisältä - ei bussipysäkin valomainoksista tai muotilehdistä. 

Kun oma paranemisprosessini oli lähtenyt käyntiin, janosin hirveästi sitä, että joku kertoisi, miten kelpaan sellaisenaan ja miten rakastettava voin olla kaikessa haavoittuvuudessakin. Anorektisten vuosien kosketuskammo ja etäisyyden tarve vaihtuivat kaipuuseen, että joku ottaisi kainaloon ja silittäisi päätä, sanoisi: "Ei hätää, minä välitän sinusta ihan oikeasti." Löysin piilottamani läheisyyden- ja äidinkaipuun sisältäni. En ollut ikinä uskonut siihen "terapiasoopaan", että lapsuudessa vaille jäämäni asiat tulisivat nousemaan mieleeni uudelleen. Ai minulle vai? Äidinkaipuu? Haistatin ajatukselle pitkät, kunnes jouduin sen viimein myöntämään. Ei se soopaa ollutkaan.

En ole vieläkään täysin sinut itseni kanssa enkä tosiaan ajattele olevani äidin silmissä "Maailman ihanin tyttö", vaikka niin kovasti toivoisinkin. Olin jo alun alkaen väärää sorttia, ei mahda mitään. Onnekseni isä on aina rakastanut pyyteettömästi, omalla kömpelollä tavallaan. Hän ei aina oikein tiennyt, miten toimia kanssani, mutta yhden asian saan edelleen kuulla hänet nähdessäni: "Miten minun rakas tyttäreni voi?"

Ymmärrän nyt, miksi eräs minulle tärkeä ihminen jaksoi aina valaa uskoa minuun. Kannustaa, mutta rauhoitella samalla. Matkaa tulisi vielä olemaan pitkästi. Olen taistellut läpi liian monen tuskaisen vuoden eikä edelleenkään tunnu, että olisin edennyt metriä enempää - kuin ottaisi kaksi askelta eteen ja yhden taakse. (Aiemmin se oli toisin päin, olen siis edistynyt!) Hitaimpia ovat ensimmäiset askeleet, mutta vielä tämä helpottaa. Vaikka eilen halusinkin oksentaa syömiseni (tämä on muuten uutta, sillä inhoan oksentamista!) ja leikkiä terävällä, en tehnyt sitä, sillä haluan edes yrittää selviytyä kunnialla. En tahdo enää palata lähtöruutuun.

Ehkä elämä vielä on edessä. Ja onkin. Se vain piiloutuu välillä niin, että joudun tähyämään suuntaa tarkemmin.