Hyvä on, tunnustan.
Pitkään meni
tosi hyvin. En ehkä ole selvinnyt ilman ahdistusta, syviä tunnekuoppia tai vääränlaisia ruoka-ajatuksia, mutta olen
selvinnyt. En toivonut näkeväni tai kokevani tätä päivää enää. Minä tein jotain-mikä-on-tosi-väärin. Nyt jälkeenpäin pinnalla on lähinnä kaksi asiaa: häpeä ja epäonnistuminen.
Kävelin kotiin vesisateessa, yritin itkeä, mutta epäonnistuin. Palelti, oksetti ja ahdisti. Kotona päätin lopettaa syömisen ja löysin
sen talon terävimmän. Loppua ei liene vaikea arvata.
Miksimiksimiksimiksimiksimiksi pitää olla idiootti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti