Kaduttaa vielä enemmän kuin eilen. Joudun taas piilottelemaan itseäni vain siksi, että pienessä hetkessä ahdistus kasvoi liian suureksi. Mitä voi tehdä tuollaisissa tilanteissa? Miten välttää se paha, mitä seuraa, jos ja kun ahdistukselle antaa vallan? Olen yrittänyt opetella pääsemään irti tunteen vallasta, mutta helpompaa on vain sulkea silmänsä ja antaa mennä.
Hengitä, keskity tähän hetkeen. Jalat kiinni lattiassa ja silmät auki.
En osaa en pysty en kykene en voi en en en en en.
Kymmenkunta punaista viirua liikaa minussa. Kymmenkunta pientä epäonnistumista, jotka muistuttavat itsestään jatkuvasti. Jäljellä on valtavasti häpeää, inhoa ja vihaa. Peittelyä, valheita, epätoivoa. Miksi sitä aina luulee, että se helpottaa tai ratkaisee asioita? Miksi kapsahtaa aina siihen mielen valheeseen, joka kuiskuttaa, että olo takuuvarmasti helpottaisi? Ei se ikinä mene niin.
Minun piti ottaa vastuu siitä, että menen eteenpäin ja otan positiiviset asiat arkeeni mukaan. Miksi miksi miksi kaikki meni päälaelleen? Vain yhden valokuvan tähden. Minähän otan takapakkia viikko toisensa jälkeen, ja ihan vain siksi, etten osaa päästää irti masentuneesta minästä, jonka tunnen paremmin kuin tämän uuden. Tarvitsen uusia ratkaisumalleja. Rohkeutta hyvästellä entinen. En halua enää satuttaa itseäni, mutta silti teen sitä yhä uudestaan. On niin vaikea edes myöntää sitä ääneen, oikeilla sanoilla: viiltelin itseäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti