Äiti ja isä toivat suklaata tuliaisina. Miksi? Inhoan tuliaissuklaita, lahjasuklaita, kaikkia suklaita. Inhoan, koska en voi itselleni mitään - syön aina kaikki hetinytsamantien. Ja lihon. Liikaa. Mies vain nauraa, että mitä hupatan, mutta ei se ole vain mun mielikuvitustani. Kaiholla muistelen itsekuriani parin vuoden takaa. Kaikki kontrolli oli mulla. Mmmm.
Luen päiväkirjoistani mustanpuhuvia sanoja, päättömiä itsesyytöksiä ja vihaa. Tekee pahaa, sillä mun piti ja pitäisi olla tosi hyvässä vauhdissa parantumisen suhteen. Niin ainakin olen uskotellut kaikille lääkäreille terapeuteille psykiatreille neurologeille hoitajille ystäville kaikille. Tosin taideterapeuttini kyllä lukee mua kuin avointa kirjaa; se on oikeastaan aika pelottavaa, kun hän aina tietää mun olotilat ja tunteet paremmin kuin minä itse. Hän toteaa vain usein, että "nyt sulla on paha olo" ja samassa vasta huomaan sen itse. Nyökyttelen hiljaa päätäni ja painan silmät entistä tiiviimmin lattiaan. Silti lähtiessä valehtelen hänelle kirkkain silmin, että kyllä minulla on kaikki hyvin ihan varmasti on älä kysy enempää sillä nyt on päästävä pois ennen kuin maailmani sortuu. Ja hän hymyilee, saattaa eteiseen, vilkuttaa ja toivottaa hyvää viikon jatkoa. Yritän taikoa hymyn vastaukseksi, vaikka kuinka ahdistaisi. En halua olla pettymys. Hymy pelastaa aina - hyvä minä!
Remissio. Paranemisvaihe. Onhan se joustava käsite? Että sallii myös tämän väsymyksen, itsensä viiltelyn ja vihaamisen? En halua taas hullun leimaa. Vaikka sen kyllä varmaan ansaitsisin tällä käytökselläni. Hullu. Ikuisesti. Ja saisi äiti taas miettiä, että mitä me suvulle kerrotaan, kun tyttö on taas tullut hulluksi? Niinhän se mietti viimeksikin. Mikä narsistin saisi nytkään muuttumaan?
Äiti puukotti taas kovasti eilen. Kysyi: "Milloinkahan te saatte tehtyä niitä lapsia? Saatais se pieni poika... Siis poika tai tyttö hemmoteltua sit pilalle." Ihan vain ilkeyttäni meinasin sanoa, että toivottavasti saadaan tyttö, jos saadaan, mutta olin vain hiljaa. Illalla radiosta pauhasi taas kun me ollaan lähekkäin, itket kasvot minuun päin: miksi kävi näin? Olisin itkenyt, jos osaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti