Yksi musta ja tyhjä päivä.

Mies sanoo minun muuttuneen. Nauravan enemmän ja olevan rennompi. Miksi itsestä ei tunnu siltä? Miksi satutan itseäni, jos voin niin mainiosti, että ihan naurattaa? Onko se vain naamioni, joka iloitsee?

Syvällä sydämessä kolisee tyhjyys. Hiljaa sisälläni, siellä tarkoin järjestellyssä tunteiden kellarissa, järjestelen pölyttyneitä purnukoita yhä uudelleen; ilo tuohon pieneen purkkiin, surut vähän isompaan ja viha, katkeruus, pelko, häpeä... Kaikilla omansa. Etiketit, sinetit, rusetit purkkien kyljessä ja päällä. Kaikki täydellisessä järjestyksessä. Mitä jos hyllyt romahtavat tai purkit räjähtävät? Olen aika pulassa. Olen tehnyt kevätsiivousta taas ja huomannut, miten raivoa, kyyneleitä ja ilonpisaroitakin on kaikkialla. Haluan ne pois lattialta! Järjestykseen. Hyllylle notkumaan toisten seuraksi. Että tietäisi aina, miltä asiat tuntuvat. Mutta miten osaan lajitella tunteet ja olotilat, kun niitä on niin vaikea tunnistaa toisistaan? Ja miltä asiat sen jälkeen tuntuvat? Jos mikään ei tunnukaan millekään? Turvallistahan se olisi.

Pelästyn aina huomatessani, että tunnen jotakin. Oikeastaan pitäisi kai olla iloinen, että tunnen, mutta se pelottaa. Lämpö sydämessä, leveä hymy, kyyneleet silmäkulmassa - kaikki niin vieraita. Pitäisi kai olla onnellinen, mutta kun en oikein tiedä, miten ollaan onnellisia? Vaan pitääkö kaikkea aina tietää? En kestä näiden kysymysten määrää!

Odotan sitä päivää, kun taideterapeuttini sanoo, ettei enää pysty työskentelemään kanssani. Että oon jotenkin vääränlainen. Etten selvästikään ole tarpeeksi sopiva siihen hommaan. Etten edisty tarpeeksi. Etten osaa, pysty tai voi. Että olen liian vaikea tapaus. Surkea mitätön turha kamala tyhmä.