Asioista niiden oikeilla nimillä.

Hätääntynyt ja häpeilevä katseeni kiertää pitkin tuttua terapiasalia, kun yritän kertoa, miten paljon vain haluan miellyttää ja miten vaikeaa on ilmaista oma mielipiteensä juuri tuon vuoksi. Nyt kuitenkin olen päättänyt kertoa oman kantani, sillä jotkin asiat ovat häirinneet jo pidemmän aikaa. En löydä itseäni kaikesta, mitä minulle ehdotellaan. En diagnooseista, syistä tai seurauksista. On ehkä aika valottaa menneisyyttään vähän enemmän, vaikka se sattuukin niin paljon.

Levitän taideterapeuttini eteen huolella tehdyn elämänkaaren ja kymmenkunta valokuvaa menneisyydestäni. En ole tarkoituksellisesti tätä kaikkea salannut - on vain niin vaikeaa palata siihen tuskaan. Vaikea kertoa, miten salattua ja ristiriitaista koko lapsuus on ollut. Nuoruuskin. Luemme papereita tarkkaan ja keskustelemme tunnin ja vartin; nyt ei jäänyt aikaa kuvanteolle, mutta näin on hyvä. Olin niin kovasti halunnut kertoa kaiken - ihan alusta asti - mutta sitäkin enemmän pelännyt tehdä sitä.

Onhan se vaikeaa palata niihin hetkiin, kun äidin käskystä etsin piilotettuja kalja- ja viinipulloja isän varastosta, tai ainaiseen riitelyyn, rikkinäisiin astioihin, karkaamisiin, tyhjiin huostaanottouhkauksiin, huoritteluihin ja nyrkiniskuihin vasten lukittua oveani. Nieltyihin kyyneliin, epävarmuuteen ja vihaan.

Mutta. Minä tosiaan tein sen: kerroin kaiken. (Itsellenihän minä kaiken paljastin ja olin kerrankin rehellinen, mutta samalla myös hänelle, joka auttaa minua eteenpäin tällä tiellä.) Niissä papereissa luki kaikki se oleellinen, ja ensimmäistä kertaa aikoihin lähdin terapiasta pienesti hymyillen.

- Saanko halata sua? 

Hymyilin kiitollisesti ja nyökkäsin arasti.

- Joo.
- Kiitos, että kerroit tämän kaiken elämästäsi. Olit tosi rohkea.
- Kiitos sulle.