Viha ei päästä vapaaksi.

Kaikesta mielipahasta huolimatta tulen nykyään toimeen äitini kanssa - no, kohtalaisesti ainakin. Eilen hän sai pitkästä aikaa mieleni kuohumaan, kun intoutui taas pistämään paremmaksi kuin tyttärensä: "Niin, kun minullakin oli silloin nuorena se anoreksia..." Perkele! Se, että olen joutunut hänelle syömispulmani tunnustamaan, ei todellakaan tarkoita, että haluaisin hänen yrittävän lyödä minut asiassa. Missä empatia? Rakkaus? Äidillisyys? Koko illan tämä nainen kertasi, miten laiha hän silloin oli. Teki mieli juosta pois ja huutaa, kuinka vihaan häntä. Tuo oli taas yksi naula arkkuun; olen entistä varmempi siitä, miten sairas ja narsistinen tuo ihminen on. Painukoot helvettiin.

Ja voi kyllä, olen koko ikäni kaivannut äitiä elämääni. Isä on aina ollut ja tulee olemaan, mutta äiti. Mikä se on?

Äiti sanoo, miten tuttavansa on vahva ihminen, kun ei itke. Tajuan, mistä olen oppini saanut. Yritän väittää, että se nimenomaan on heikkoutta, mutta eihän tuo usko. Vahvuutta on, kun ei itke koskaan. Mutta kuulehan tätä: tavallasi luodaan ja kasvatetaan heikkoja ihmisiä, jotka pelkäävät maailmaa ja toisiaan. Eivät koskaan uskalla näyttää tunteitaan, vaan patoavat niitä sisälleen, kunnes räjähtävät. Eivätkä vielä tuolloinkaan uskalla kurkistaa itseensä, siihen oikeaan minuuteen, joka on vangittuna pulloon, kaikkine tunteineen ja ajatuksineen.

Että kiitos vaan kaikesta tästä syyllisyydestä, katkeruudesta ja kelpaamattomuudesta. En edes uskalla ajatella sitä vihan määrää, mikä tulisi ilmoille, jos sen vapaaksi päästäisin. Ehkä nyt sitten olen vahva mielestäsi.