Olen lomalla. Kuten myös olen ollut kipeä, samalla ahdistunut. Flunssa on kaatanut sängynpohjalle, mikä on lietsonut paniikkia sisälläni; apua, olen läski! Pakko päästä liikkumaan! En varmana jaksa juosta edes rantaan ja takaisin. Inhoan näitä tunteita ja ajatuksia, sillä elämä voisi olla paljon muutakin. Kuinka moni terve ihminen oikeasti ajattelee kunnon romahtavan täysin viikon sairastamisesta tai elämän loppuvan suunnilleen siihen paikkaan? Argh.
Koska en ole voinut lenkkeillä, olen sairastamisen ohella leikkinyt täydellistä vaimoa. Siivonnut, leiponut, puunannut, järjestellyt, korjannut mieheni jälkiä. Ja sitä rataa. Sänky tai sohva olisi kutsunut kovastikin, mutta en vain voi! Silloinhan olisin ihan liian laiska, eikö?
Ymmärsin kuitenkin jotain, kun kaikista kipeimpänä päivänä raahasin itseni puolentoista tunnin kävelylle. Ääni sisälläni, se joka huutaa, kieltää ja haukkuu, on pirullinen. Pelkään muiden osoittavan mua sormella, joten teen sen itse ennen kuin kukaan ehtii - äidin äänellä. Luulin antaneeni anteeksi ne syytökset, huorittelut ja haukut, mutta oikeastaan olen vain jatkanut sitä kaavaa ihan itse. Se on äiti, joka ilkkuu sisältäni, miten huono olen kaikessa, kuinka en osaa juosta, miten olen heikko ja huono. Eihän kukaan voi tällaista rakastaa. Kiitos vain. Ja ei, en ole katkera - ihan o i k e a s t i - ymmärsin vain jotakin enemmän. Ja nyt voin alkaa työstää tätä. Jee?
Mutta nyt ulos, vaikka väsyttääkin. Aurinko paistaa ja ladut kutsuvat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti