Sairaanhoitajalla. Hassu täti kysyy, onko minulla ollut painonmuutoksia aiemmin. Takeltelen, että kyllä. Liikaa laihduttamista.
Anoreksia. Vuosikausia. Nyt olen
läski normaalipainoinen ja vakuutan asian olevan kunnossa; syön
normaalisti, paino
normaali, painoindeksi
normaali, pärjään niin
hemmetin normaalisti. Mutta mitä oikeastaan on olla normaali? Saikkari myöntää, että onhan minulla aina herkkyys laihduttamiselle - ettei koskaan voi olla varma. Ja minä nyökyttelen pontevasti. Mutta nyt on kaikki hyvin, en mieti laihduttamista niinkään. (Miksi sitten en pysty luopumaan kaloreista tai keittiövaa'asta? Perhana.)
Taideterapiassa puran ahdistusta, käyn pohjalla, käperryn ja sulkeudun, jotta pääsisin karkuun tunteitani. Pitäisi olla rento, tuntea maa jalkojen alla ja kertoa, mitä hyvää käteni ovat saaneet aikaiseksi.
Arpia ja haavoja, mustelmia, rikkoutuneita astioita. Niillä on voinut ottaa kädestä kiinni, maalata, piirtää. Vastaus on liian helppo, mutta en uskalla sanoa ääneen pahoja asioita. Ikään kuin ne möröt jäisivät jonnekin, kun niitä ei ääneen lausuta. (Poissa silmistä, poissa mielestä.)
Yritän oppia tuntemaan itseäni, mutta on vaikeaa uskaltaa. Liian pelottavaa vain astua uuteen elämään. Kuuleeko kukaan? Auttaako kukaan? Tuleeko joku vastaan, kun tanssin yksin tällä nuoralla? Ja jälleen mietin liikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti