Missä sinä kelpaat?

Hetken vielä tämä puoli maailmaa,
hetken vielä nukkuu yötä valkeaa
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin
Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
hetki vielä kirkas aamu aukeaa

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan 




Jo vuosia sitten kuuntelimme tätä Juha Tapion kappaletta ystäväni kanssa. Hänen sanansa jäivät asumaan sydämeen: tämä olisi minun kappaleeni, vielä kelpaisin. Joskus. Ja nyt totean asian TP:lle, näyttäen sanoja ja kertoen, miten minusta tuntuu, että välillä kelpaankin. Vaikka painoa on liikaa (no, verrattuna entiseen), en osaa aina jutella ja olla, enkä aina tunteakaan - silti minä kelpaan. Aina joskus.

Juon työkaverilta saatua tyrnimarjamehua ja valmistaudun aamulenkkiin. Siitä on tullut minun keinoni selviytyä, juoksemisesta siis. Ilma on raikas ja sateinen. Rakastan sadetta. Naapurin setä hakee aamun lehteä ja yrittää olla kurkistamatta keittiöömme - senkin utelias! Mukava miekkonen se on, harmiton ja hauska.

Usein kaipaan muille maille. Haistelemaan ulkomaiden tuoksuja, kuuntelemaan meren kohinaa ja tuntemaan vapauden. Ehkä koti on kuitenkin tässä, missä olen. Tyrnimehun, oikean kahvin ja vihertyvien koivujen luona. Koti, missä saan harmistua, kun mies ei sittenkään syönyt tekemääni ruokaa, ja paikka, jossa aamulla kuulen hellän naurahduksen ja sanat: "miten sä oikein nukut, ihan hassussa asennossa".

Suukotukset, pohjaanpalaneet kahvit ja keväiset aivastukset. Kotona minä ainakin kelpaan.