Mörkö.

Inhoan peilejä. Olen inhonnut niitä jo vuosia. Ne paljastavat liikaa - välillä valehtelevatkin, perkeleet.

Huoneessani täällä ei ole kokovartalopeiliä, ehkä hyvä niin. Olisin raivopäissäni sen jo varmasti rikkonut palasiksi. Seitsemän vuotta epäonneako, muka?! Haista paska. Kylpyhuoneessani on kuitenkin peili, josta eräänä iltana nirhaisin irti pienen sirun. Sillä sai kivulle erilaiset kasvot, perhosteippiä ja yön eristyksessä.

Joka aamu olen katsellut itseäni siitä peilistä. Tutkien kehoni äärirajoja, piirtäen sormilla muotoja pitkin vartaloa. Kylkiluu, toinen, kolmas. Rintaliivit ovat nirhanneet punaisen painaumaa keskelle rintakehää, ja kykenen laskemaan neljännen rintalastanluun välin, johon ensimmäinen EKG-lätkä laitetaan. Solisluita kaksi - oi, ne on kauniita - ja lantion terävät huiput. Tänä aamuna vatsallani oli kuoppa. Ihan oikea, pieni kuoppa. Reiteni ovat edelleen paksut ja yritänkin päivittäin kävellä niitä pienemmiksi. Hoitajat pistävät istumaan minut viimeistään tuhannen askeleen kohdalla, antavat rauhoittavaa ja istuvat viereen. Puhuvat mukavia. Ei auta. Kun he ovat menneet, jatkan uudelleen. Vauhdikkaammin. Ripeämmin ja kuluttavammin. Välillä pyörryttää, etenkin ylösnoustessa, mutta sehän on vain pieni haitta. Ei sillä ole mitään väliä.

Tulohaastattelussa väitin, ettei minulla ole pakkoliikuntaa. Eihän minulla siis ole? Minä vain teen vatsalihaksia salaa tv-huoneessa ja kävelen kävelemistäni. Mitä ei sanota, näytetä tai myönnetä, sitä ei ole.

Minua ei pakoteta syömään. Olen paastonnut monta päivää. Toiset hoitajat kohauttavat olkiaan ja sanovat, että siinäpähän paastoat, kun taas toiset uhkailevat ja kiristävät. Minä jatkan paastolla neljättä päivää, mikä sopii vallan mainiosti. Kerta eivät anna minun tietää painoani tai verensokeriani enää, minua ei kiinnosta.

Minä en syö.