Taas sattui yöllä niin, että teki mieli huutaa. En halunnut herättää toista, joten hiivin olohuoneeseen ja itkin. Ääneen. Itkin kuin lapsi. Kipua, surua, kysymyksiä. Miksi minä en kelpaa? Miksi
me emme kelpaa? Taidan olla rikki ja pahasti, kun kuukausi toisensa jälkeen joudun pettymään. Ei vieläkään. Jokin minussa on oltava rikki, tai sitten se johtuu niistä lääkkeistä. Epilepsiasta. Ainakin henkisesti olen rikki ja ihan lopussa.
Älä hämäänny minusta.
Älä anna kasvojeni pettää itseäsi.
Sillä minulla on naamio, satoja naamioita,
naamioita joiden riisumista pelkään,
eikä mikään niistä ole minä.
Olemme riidelleet loputtomiin turhista asioista. Minä en pyöritä pyykkiä tarpeeksi nopeasti ja hän ei hoida tiskiosastoa. Huomaan molempien väsyvän jokakuiseen odottamiseen ja toiveisiin, jotka päättyvät kurjasti. Ympärillä satelee onnellisia uutisia ja itkuni määrä kasvaa. Olen onnellinen jokaisesta uudesta pienestä, mutta jokainen ilouutinen hajottaa minut palasiksi yhä uudestaan. Mielessäni on vain yksi rukous:
Herra, onhan meidänkin nyytti jo matkalla?
Minä annan vaikutelman varmuudesta,
että kaikki on aurinkoista ja tyyntä
sisälläni ja ympärilläni,
että olen itse luottamus ja aina tyyni,
että tunnen vedet ja seison ruorissa,
ja että en tarvitse ketään.
Mutta älä usko minua.
Syytän itseäni. Ei syytän epilepsiaa. Se on kaiken aiheuttanut, mutta ei valitettavasti pysty mitään korjaamaan. Ehkä pysymällä kurissa se voi asiaa parantaa, tosin nyt ei näytä hyvälle. Lääkäri puhuu viidestä vuodesta, mutta olen silloin jo kolmenkymmenen! En halua edes ajatella... Miksi, miksi, miksi!? Miksi tämä on näin vaikeaa? Mikä minussa on rikki? Miksi epilepsia estää kaiken? Estääkö se? Olenko muutenkin rikki? Kysymyksiä on liikaa, vastauksia ei juurikaan. Tämä on kuin painajaisunta. Kaikki vain siksi, että haluaa rakastaa.
Kuka minä olen, saatat kysyä?
Olen joku jonka tunnet oikein hyvin.
Sillä olen jokainen mies jonka kohtaat
ja olen jokainen nainen jonka kohtaat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti