Joku antoi haikaralle väärän osoitteen.

Tänään nostettiin taas kissa pöydälle TP:n kanssa. Kaikki alkoi siitä, kun kerroin, miten oli outoa olla osa työyhteisöä eikä vain joku, joka tulee ja menee. Olinhan minä vakituinen sijainen ollut jo iät ja ajat, mutta vasta nyt tunsin itseni lähes kokonaiseksi työntekijäksi. Se toi kylläkin varjopuolensa: en ollut enää hajuton ja mauton, vaan piti jakaa itsestään enemmän. Auts. Piti olla jotain henkilökohtaista. Enkä mä halunnut missään nimessä paljastaa itsestäni yhtään sen enempää, koska tää työfeikkiminä on paljon parempi kuin oikea ihminen sisälläni.

No mutta nyt siihen kissaan - tai siis, niin. Viittasinkin aiheeseen jo edellisessä postauksessa: lapsiasia. Kipeä, kipeämpi, kipein. Yritän olla ajattelematta asiaa, oikein kaikilla voimillani työntää sen johonkin sielun sopukoihin, mutta kielloistani huolimatta huomaan murehtivani ja ihmetteleväni, miksi haikara lentää aina ohi? Että voikin ihminen tuntea itsensä huonoksi. Enkä nyt tarkoita sellaista angstia ja mökötystä, mihin minulla on myös taipumus usein vajota, vaan oikeasti huonommuudentunnetta, itsesyytöksiä. Ei minusta varmaan äidiksi edes olisi, sen on pakko olla niin. Inhoan itseäni entistä enemmän ja pelkään ajatellakin, että muka joskus voisin saada oman perheen.

En yleensä itke. Kyyneleeni ovat menneet johonkin niin kauas, etten tiedä, miten ne tavoittaisin, mutta nyt nousee väkisinkin pieni itku kurkkuun. Enkä mä tiedä, miten tämän kanssa reagoidaan.  

Haluun vaan olla yksin.