Kampaajapäivä. Ekan kerran varmaan vuoteen. Olen niin ylpeä rohkaistumisestani, että sanat ei riitä! Lopputulos ei ihan miellytä, mutta ainakin väri on hyvä ja kuivat latvat katkottu. Miten vaikeaa voikaan olla vaihtaa kampaajaa? Otsatukka pyöristää kasvojani ja näytän ihan pallolta. Läskipallolta. Äiti pehmitteli, että ihan kivastihan nuo sulle käy, ihan kuin peiliin katsoisi. Auts, osui ja uppos.
Keskipäivällä jämpti lääkäri soitti ja vähän perästä lempeä saikkari. Uusia verikokeita, huoh. Kuvottava olo sisälläni kasvaa ja pistävä kipu iskee välillä kanveesiin. Olen itkenyt eteisessä, olohuoneen lattialla, peilin edessä käytävällä ja jääkaapin edessä. Puhelin kädessä miettinyt, milloin pitää soittaa? Kenelle soitan ensimmäisenä? Juuri nyt ei satu. Ehkä siis selviän sittenkin tiistaihin - tai ainakin huomiseen.
Huomenna meistä tulee kummeja toiselle pienokaiselle. Ensimmäinen onkin jo 5-vuotias. Olen suunnattoman onnellinen kummiudesta ja niistä pienistä ihmeistä. Emme ole vielä tavanneet tytön kanssa, mutta uskon, että hän on vallan suloinen. Kaikki vauvat on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti