Ja vain sä tiedät kuinka paljon siihen vaaditaan et palasiks meen.

Taas tänään huomasin kyynelten täyttävän silmät, kun kerron ja kuvailen, miten tärkeää on yrittää säilyttää rauha ja rakkaus. Pelkään suuttumista ja riitelyä. En uskalla hermostuttaa toista, kun pelottaa, että se on menoa sitten. Anteeksi on se sana...  Milloin minusta tuli näin heikko? Mihin mureni rohkeuteni ja vahvuuteni? Toisinaan haluaisin vain käpertyä johonkin kivenkoloon ja jäädä sinne. Itkeä itkujani. Ihmetellä. Mikä teki minusta näin hiljaisen? Ja miksi?

Myös aivomyrskyn pelko nostattaa itkua. En voi sille mitään. Tämä vuosi on pakottanut ajattelemaan epilepsiaa. Tavallaan se on ollut enemmän kuin hyvä asia, sillä en ole oikeasti koskaan tajunnut, että ei se ehkä olekaan ihan niin ok kuin olen sanonut. En minä ole sinut sen kanssa vielä. Kuinka voisin olla, kun se on niin pahassa jamassa? On niin paljon jäänyt miettimättä näitä asioita, kun on vaan painanut eteenpäin kohtauksista välittämättä. Nyt välitän. Ikävä kyllä.

Ehkä sitä vielä joskus voi hymyillä.


np. Juha Tapio: Juuri tässä näin