Koska haluan nauraa niin, että silmäni säteilevät.

Kolme päivää sairaalassa. Paljon jännitystä, haavakipua, uutta ja ihmeellistä - ja hienoja kohtaamisia. Sairaalassa olin vain nuori nainen keltaisessa pyjamassa - kukaan ei tunne, tiedä tai tuomitse. Olin enemmän oma itseni kuin pitkään aikaan. Aloitin keskusteluja, hymyilin, kerroin mielipiteitäni ja kuuntelin. Nauroin, vaikka rintakehää vihloikin joka kerta. Mikä minut saa sulkeutumaan itseeni juuri tuttujen ihmisten keskuudessa?

Kuinka kaipaankaan sitä ihmistä, joka oikeasti olen!

On aika taas tehdä päätöksiä. Tulen todennäköisesti tekemään näitä vielä kymmeniä kertoja, mutta päätös on aina hyvä.

Haluan nauraa.
Olla utelias elämää kohtaan.

Luottaa ja uskoa hyvään.

Katsoa peiliin rohkeasti.

Tahdon itkeä.

Etsiä maailmasta hyvää.

Lohduttaa ja tulla lohdutetuksi.

Hyväksyä tunteet, en vain olla tietoinen niistä.

Katsoa ystävää pelkäämättä ja häpeämättä.

Kertoa ajatukseni ääneen.

Ihmetellä.

Haluan taas olla minä - niin hyvässä kuin huonossa. Ja ihan eniten haluan jättää masennuksen, ahdistuksen ja syömishäiriön rippeet taakseni. Tiedän, että ne ovat olleet seuranani yli kymmenen vuotta, mutta tiedän myös, ettei minun tarvitse jatkaa matkaa niiden kanssa. Ne ovat ehkä jättäneet jälkensä minuun, konkreettisestikin, mutta niiden ei tarvitse enää hallita minua.

Päätän jälleen kerran parantua.