Se oli vain kopio vanhasta valokuvasta, tai kolme samanlaista niitä oikeastaan taisi olla. Mustavalkoinen, A4-arkin kokoinen. Tartuin surutta saksiin, ideatulvasta lievästi päihtyneenä. Mutta. Siinä se seisoi, kuvassa, pieni tyttö siivet selässään, kultanauhaa päänsä ympärillä. Ei sitä voinut satuttaa. Ahdistus pakotti heittämään kaiken pois käsistä, vaikka kuinka vastustelin. Ei saa satuttaa pientä! Ja silti minä tein sen - ihan vahingossa, vannon - leikkasin nilkoista poikki keskimmäisen tytön jalat. Tunsin, kuinka hysteerinen kauhu valtasi alaa.
"Mutta se on vain kuva, materiaalia, kuten värit ja kaikki muut, mitä täällä on."
Ei! Miksi helvetti on niin vaikea ymmärtää! Minä satutin sitä tyttöä, pientä ja viatonta. Vein mahdollisuuden kävellä. Rikoin hänet! Ei se ole vain kuva. Ei ole! EI!
"Sinähän suojelit tyttöä, kun varoit leikkaamasta."
Mutta vahingossa satutin, se on tarpeeksi paha. Rikoin hänet. Olen hirviö! Se kuva välähtelee edelleen silmissäni eikä ahdistus laannu kuin hetkittäin - vain palatakseen jälleen takaisin.
Paluu arkeen on siis tapahtunut. Se on tullut rytinällä ja tuonut kaiken paskan mukanaan. Kaiken sen, mitä en jaksaisi kantaa. Mutta vaihtoehtoja ei ole; nyt ei saa romahtaa, on vain kyettävä kantamaan kaikki taakat selässään - vaikka sitten mutaisissa ojissa ryömien. Pakko jaksaa, pakko pystyä, pakko onnistua. Pakko pakko pakko.
Olet saavuttanut niin paljon, joten ole rohkea ja vaadi oikeuksiasi, itsellesi aikaa, mahdollisuuksia kerätä voimia keskellä arkea. Olet niin kiltti ihminen, koita opetella tervettä itsekyyttä, pidä puolesi pahaa oloa vastaan. Paljon halauksia ja kiitos viimeisestä! <3
VastaaPoista