24.8.2015

Kuulumisia.

Se oli parasta pitkään aikaan. Jalat leijuivat irti tanssilattiasta, koko olemukseni tamppasi musiikin tahtiin ja tunnelma vei mukanaan. Ilotulitteet paukkuivat, tulilieskat löivät ja konfetit halkoivat ilmaa villiinnyttäen tuhansia ihmisiä. Vierellä tanssi rakas ystävä, jonka kanssa vaihdoimme hölmistyneen onnellisia hymyjä vähän väliä.

Olen minä tehnyt muutakin. Tanssinut balettia, onnellisena siitäkin. Käpristynyt ahdistuksen alle ja toivonut, että joku löytäisi minut sieltä. Paiskinut töitä ahkerasti ja ankarasti, koska on oltava hyvä siinä. Koska on saatava muutkin huomaamaan, että minä osaan yhä edelleen.

Olen kävellyt pitkin kirjaston pölyisiä hyllyväliköitä ja kuljettanut sormiani pitkin kirjojen selkämyksiä. Koska se on turvapaikkani, koska siellä on helpompi hengittää. 

Terapiat ovat sujuneet vaihtelevalla menestyksellä, kuten aina. Epävakaus on kulkenut mukanani kaikkialla, terapiassa ja kotona. Lääkkeitä olen edelleen vähentänyt, vaikka psykiatri ja psykologi ajatuksesta eivät pitäneetkään. Vähennys on vienyt ruokahalun ja paino on laskenut hieman (haa, mikä hyvä syy jatkaa!), mutta ei vielä tarpeeksi. Inhoan ja kammoksun peilikuvaani siltikin. 

Mutta jospa tämä arki tästä jotenkin kuitenkin rullaisi eteenpäin. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti