Ei se alunperin ollut edes laatikko, vain pelkkä kontrastinpalanen hiekkapaperia kertomassa, kuinka sitä haluaisi olla näkyvä, mutta ei uskalla. Niin paljon helpompaa hukkua tapettiin. Mutta. Aika helvetinmoinen laatikko tämä kaikki onkin, sullottuna täyteen ahdistusta, masennusta ja syömishäiriötä. Sitä synkkää laatikkoa minä raahaan perässäni päivästä toiseen, kun en ilmankaan pärjää. Se taitaa olla tehtäväni nyt. Kannan sitä niin kauan, kunnes saan voimia ja rohkeutta purkaa sisällön, heittää pois kaiken epäoleellisen ja liian painavan. Ihan kaiken?
***
Aamulla herään taas siihen, kun polttavat kyynelpurot virtaavat poskilleni. En minä päivisin itke; väitän, etten osaa. Olen sanonut niin kauan olevani kykenemätön itkemään, etten edes tiedä onko se totta. Uneksin usein menettämisestä ja se saa uniminut itkemään, kunnes kaikki muuttuukin taas todeksi ja herään. Hädissäni nielen kyyneleitä, koska en halua miehen näkevän itkujani.
Ja taas sanon itselleni: "minä en itke, en ikinä."
Älä ihan kaikkea heitä. Säilytä ne hyvät asiat, jotka sairastaminen toi mukanaan. Koska niitäkin on. Luulisin..
VastaaPoistaVahvuus, ymmärtäväisyys..? En tiedä. Jokainen sairastaa niin erilaisella tavalla.
PoistaHyviä nuokin. Itselleni tuli ensimmäisenä mieleen ystävät.
PoistaKiitos ajatuksistanne! Kuten Inkulla, myös mulla tulivat mieleen lähinnä ystävät. Heitä en kyllä jättäisi pois. Mutta Maria R, myös nuo mainitsemasi asiat ovat pohdinnan arvoisia. En hirveän hyvin osaa konkretisoida sairastamisen mukanaan tuomaa hyvyyttä muuten kuin ystävien kautta, mutta onhan se ihan varmasti kasvattanut myös henkisesti. Ehkä näkemään laajemmin, ymmärtämään syvemmin. Tätä jään pohtimaan...
VastaaPoista