Syksy voi tulla.

Kesä on hurahtanut blogihiljaisuudessa, mutta se on tehnyt ihan hyvää. On ollut hyvä kesä kylmyydestä huolimatta. Olen voinut hyvin, hymyillyt paljon ja nauranut sieluni kyllyydestä. Oloni on hyvä edelleen, mieli on ollut yllättävänkin tasainen.

Olen istunut mato-ongella kaatosateessa, tanssinut jalkani kipeäksi, juonut itseni humalaan ja tavannut paljon ihmisiä. Välillä vauhtia on ollut niin paljon, että jälkeenpäin olen voinut vain huokaista ja ihmetellä, miten jaksoin kaiken sen. Mutta minä tein sen! Nautin elämästäni viime kesänkin edestä, sillä silloin ei elämässä paljoa ilonaiheita ollut. Päivät kuluivat osaston seinien sisäpuolella ja elämä oli jossain kaukana taivaanrannan takana, jonne sairaalahuoneen ikkunasta usein katselin. Mutta nyt elämä on ollut tässä hetkessä, kaikki pienet ja suuret ilot aivan lähelläni. Huomasin kesän aikana usein ajattelevani, miten hienoa on hengittää aamun raikkautta ja illan viileyttä. Miten kiitollinen olenkaan siitä, ettei elämäni loppunut alkukesäisenä iltana, kun sitä todenteolla yritin - siitäkin on jo yli vuosi! Silloin en vielä uskonut, että mikään voisi muuttua.

Terapiat ovat alkaneet. Pian palaan opintojen pariin. Töitä olen jo hieman tehnyt. Kesä on siis virallisesti loppunut. Minun kesäni, jonka aikana opin uskomaan, että mahdottomastakin voi tulla mahdollista.