Oloja ilman sanoja.

Ajatukset, tunteet ja tunteettomuudet risteilevät päässäni, kunnon kilpa-ajoa onkin taas. Psykologi kysyy, olenko masentunut. Vastaan, etten myönnä mitään. Saakelin tarkkasilmäinen nainen! Haluaisin huutaa kurkkuni kipeäksi, huutaa ja riehua. En minä sitten kuitenkaan, ei se ole ennenkään mitään auttanut. Sovimme harventavamme käyntejä, niin on parempi. En jaksa enempää. Tai no, oikeastaan juoksen karkuun ja yritän itse jättää kaiken, etten joutuisi itse kohta huomaamaan olevani jätettynä yksin selviämään kaikesta. Vakuuttelen itselleni ja muille pärjääväni, mutta tarinani on hatara ja läpinäkyvä. Psykologi tosin näytti uskovan sen - hyvä niin!

Tekisi mieli kirjoittaa, miten viime viikko täyttyi odotuksesta ja raivosta, vatsanpohjaa kutkuttavista nauruista ja suloisista välikuolemista. Ystävistä, koulusta ja parisuhteesta. Perjantaista, joka eli ajatuksissa jo kaksi viikkoa ennen kuin suvaitsi saapua.

Mutta. 

En löydä oikeita sanoja, kaikki tuntuu vääränlaiselta nyt. Kaikki se, mitä en osaa kuvailla, vaikka kuinka yrittäisin. Antakaa minulle sanani takaisin! Koska omat kirjaimet ovat hukassa, lainaan Johanna Kurkelaa tähän loppuun.

Onni on päätöksestä kii, täytyy piristyy,

nousta ja pukeutuu.

Eikä saa jäädä vellomaan kaikkeen haikeaan

niin, että masentuu. 

Kyllä mä tämän tiedän, ja nääthän,

miten reipas tänään oon;

hymy huulilla työni mä teen.

Ja sinä täysin sokee oot

sille, kuinka mä suistunut oon

pimeyteen.

Eikö niin, täytyy selviytyy, ei saa pysähtyy.

Tää oli minun syy.

Kaikki muutkin kantaa taakkojaan,

nyt mun pitää vaan kuoreni kovettaa.

Kyllä mä tämän tiedän, ja nääthän,

miten reipas tänään oon;

hymy huulilla työni mä teen. 

Ja sinä täysin sokee oot

sille, miten uupunut oon. 

Pystyn nauramaan, pystyn valon tuomaan,

vaikken oikeesti henkeä saa. 

Mä kyllä reipas tänään oon,

vaikka melkein luovutan jo. 

(Johanna Kurkela: Ingrid)