Osaan sen kyllä.

 Oi rakas Kuolema
lastasi muistatko viimein?
Saavutko varjoin
hienoin ja tuoksuvien siimein?

Kättä en nosta,
en sinun työtäsi estä.
En, rakas Kuolema,
uusia tuskia kestä.

Painava vankila
aukaise sieluni mennä.
Untuvasiivin
uupuja nosta ja lennä.

Saima Harmaja (1937)

Ahdistus repii taas moneen eri suuntaan, se ei anna hetken rauhaa. Vartaloni kouristelee pahan olon alla, ne kohtaukset pelottavat. On turvaton olo, pelokas ja jännittynyt. Herään liian aikaisin, valvon liian myöhään. Uni ei tule, ei kestä, ei jatku uudelleen. Mitä järkeä tässä enää on?

Pyysin tänään taideterapeutiltani anteeksi eilistä lääkkeiden holtitonta käyttöä ja hän kertoi pohtineensa, olisiko pitänyt soittaa päivystykseen; olin kuulemma näyttänyt todella huonolta. Huolettomasti vastasin, ettei kyse ollut isoista määristä - vain pienestä vapaudesta kaiken keskellä. En kertonut, kuinka raskaalta kaikki tuntui tällä hetkellä, mutta hän taisi lukea sen kasvoiltani. Silmäni eivät valehtele koskaan. Pienet viillot käsissäni ohitin olankohautuksella. Ei ne niin suuria ole, totesin, ihan pintahaavoja vain. Tänään mietin mattopuukon piilottamista, mutten tohtinut; sillehän saattaisi olla vielä käyttöä.

Tekisi mieli huutaa tämä kipuni pois. Päästä turvaan itseltäni. Tiedän, ettei tästä ole enää pitkä matka syvempiin haavoihin tai suurempiin määriin lääkettä, suljetun osaston psykoottisiin potilaisiin. Been there, done that - osaan sen kyllä. Mutta haluanko? Ehkä.

Ehkä.