Kolisevat kaapit, sekavat ajatukset.

Yritän esittää vahvaa, vaikka tiedän, ettei hän usko. Hän tuntee minut jo liian hyvin. Hoen mielessäni käskylausetta kuin mantraa, joka ei lopu koskaan. Pakko tehdä. Kunnes tulee se hetki, jolloin kynä lentää kädestä ja keho vääntää itsensä umpisolmuun. Haluaisin kertoa, miten paha olo minulla on - haluaisin, mutta en osaa. Luurangot kolisevat kaapissa, jonka olen sulkenut köysin, ketjuin ja riippulukoin. Muistot huutavat kuin sudet täysikuun aikaan.

Näytä minulle turvallisuus; 

maalaa se kuvin ja sanoin, 

sulje halaukseen ja sano, että kaikki järjestyy. 

En lupaa, että täysin uskon sinua, 

mutta minun on kuultava se.

Kysyt usein, mitä nyt tarvitsen, mutta puistelen päätäni raivokkaasti. Turvaa, sitä se on. En vain tiedä, miltä se näyttää tai tuntuu. Ja vaikka teen saman selviytymispäätöksen joka päivä uudestaan sanomalla itselleni, että minä pystyn tähän, minä voitan tämän, epäilen itseäni vähintään yhtä usein. Haparoivin askelin menen eteenpäin, usein peruutan ja kadun valintaani, mutta haluan olla vapaa vielä joskus. Nyt se tuntuu taas niin kovin kaukaiselta. 

Piirsin joskus päiväkirjani sivuille talon, tein siitä ruman ja viivoista epämääräisiä. Ikkunat ja ovet repsottivat avoimina ja katolla oli kyltti, jossa luki "hyväksikäytettäväksi". Se talo on turvaton. Se talo olen minä. 

Auta minua. 

Näytä ja kerro, mitä on turvallisuus. 

Millainen se on, kuka sen määrittää? 

Olen pahoillani, 

että muotoilin lauseeni käskyksi - 
en minä sitä halua. 

Pyytää oli tarkoitukseni, 
mutta en osannut.