Tekeminen vai oleminen?

Epämääräisen ahdistava olo saa liikehtimään levottomasti, etsimään ovelta pakkoreittiä ja pelkäämään peiliä takavasemmalla. Nyt liikutaan sellaisilla vesillä, joita en tunne laisinkaan ja kuitenkin aivan liian hyvin. Pyörittelen käsissäni hiuslenkkiä, joka muistuttaa lapsuudenkodin lankapuhelimen johtoa. Sen tuntu tuo turvaa, vaikka viskaakin mieleni niihin maisemiin. 

Yritän tehdä kuvaa, mutta se ei onnistu taaskaan ja terapeutti huomaa, kuinka pakotan itseäni tekemään. Vääntelehdin paperin edessä ja kuivapastellit ilkkuvat, miten surkea olen. "Pitäisi tehdä," sanon ja jatkan paperin tuijottamista, kunnes yhteistuumin päätämme, että ei tänään. Tuohonkin päätökseen tarvitsen apua - kuinka säälittävää! 

"Kumpi on tärkeämpää: tekeminen vai oleminen?" Vastausta ei tarvitse edes harkita - tekeminen. Silloin olen tuottelias ja ahkera, ansainnut luvan elää ja hengittää. Silloin ei tule riitaa mistään. Oleminen on laiskuutta. Suorittaja-miellyttäjä minussa nostaa päätään vahvasti, se tuttu ystävä ja vihollinen vuosien takaa. Mistäkö olen sen oppinut? Kotoa, jossa asuivat rakas työnarkomaani ja kamala narsistinen hahmo. He jäivät sinne, minä lähdin - väkipakolla irrotin narsistihahmon otteen minusta. Tekisi mieli raivota terapeutille, mutta en tohdi; huutaa ulos kaikki se viha ja lapsuusmuistot, jotka ravistelevat taas liikaa. Ehkä ensi kerralla. Ehkä joskus. 

Ahdistus kieputtaa ja mieli heiluu laidasta toiseen, se ei asetu paikoilleen. "Ei ole hätää," hän sanoo. Jatkaa, ettei tämä ahdistusmyrsky ole todellista - että tunteet eivät ole yhtä kuin todellisuus, jossa elän. Taas tekisi mieli huutaa, että onpas. Inttää vastaan, juosta pois ja paiskata ovi perässäni. Minulle kaikki on totta juuri nyt! Eikö tästä olla puhuttu useasti; että ihmisellä saa olla oma totuutensa? Ja nyt ei enää saakaan.