Vaikka uskonkin hyvän kasvavan päivä päivältä isommaksi, tuntuu, että elämä heittelee minua kuin puolityhjää hiekkasäkkiä. Välillä on helpompi hengittää, toisinaan paiskaudun vasten ahdistuksen seinää.
Kevään viimeisessä terapiassa silmäni täyttyivät kyynelistä ja kietouduin pieneksi, mutta terapeutti oli tapansa mukaan sinnikäs ja auttoi eteenpäin. Hän kyseli paljon ja sai ajattelemaan, jopa vastustamaan, mikä on harvinaista. Miksi kannan satuttavia muistoja mukanani yhä? Eikö olisi vain helpompaa päästää irti? Roikun niissä ja vaalin arpiani, koska pelkään liikaa päästääkseni irti. Kuka, mikä tai millainen olisin ilman painolastia selässäni? En tiedä. Maalasin sanoilla vertauskuvia ja näin sivusilmällä, kuinka terapeutti todella seurasi niiden muodostumista.
Paraneminen. Ajattelen, että se on kuin kulkisi pimeässä portaita ylöspäin näkemättä mitään tai ketään, mutta tietäen, että suunta on ylöspäin. Selässä on raskas rinkka tai reppu, ja aina on se vaara, se suurin pelko, jota ennakoi: portaiden loppuminen. Mitä korkeammalle nousee, sitä suuremmaksi pelko portaiden äkillisestä päättymisestä ja putoamisesta käy.
Terapeutti kyseenalaisti portaiden päättymisen tyhjyyteen - koska onhan niiden oltava kiinni jossain. Suututti, mutta yritin selittää asian toisin.
Kuin nousisi vuorenhuippua kohden sankan sumun ympäröimänä ja tietämättä, mitä perillä odottaa; se voi olla kuvankaunis maisema, joka milloin tahansa avautuu eteeni tai äkkijyrkkä putoaminen alas kuiluun. Taakka selässä painaa, mutta tahto vie eteenpäin, mutta mitä ylemmäs kapuaa, sitä pelottavammaksi se käy.
"Onko pakko ennakoida?"
"Kyllä."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti