Aika ladata akkuja.

Viikko on mennyt pakkolevossa. Flunssa jyräsi päälle ensimmäistä kertaa vuosiin, nosti kuumeenkin, mikä on kovin harvinaista minulle. En ole opiskellut, en käynyt töissä. Hengästyn, kun vien roskat tai kannan kauppakassin kotiin. On pitänyt antaa itselle lupa levätä, ja tiedättekö mitä? Se on tehnyt hyvää!

Huomasin eilen, että ahdistus ja masennus ovat olleet taka-alalla kokonaisen viikon verran. Se ei ole pitkä aika, tiedän, mutta tässä yhtäjaksoisessa synkkyydessä pienikin tauko tuntuu ikuisuudelta. On vähän vieras olo ilman kuolema-ajatuksia ja halua paeta, mutta yritän parhaani mukaan tutustua tähän olotilaan. Se tuntuu melkein samalta kuin tapaisi uuden ihmisen; sitä katselee toista päästä varpaisiin, luo hymyn kasvoilleen ja esittäytyy. On hieman varauksellinen, mutta pyrkii kuitenkin avoimin mielin ottamaan vastaan sen, millainen toinen on. Jälkeenpäin aina pohtii, millainen toinen oli ja millaisen vaikutelman itse antoi.

Ehkä meistä tulee vielä ystäviä.