Koiraihminen.

- Oletko enemmän koira- vai kissaihmisiä?
- Koira, kai.

Hän ottaa pehmoisen koiraeläimen ja ojentaa minulle variskäsinuken. En pidä siitä, miltä se näyttää tai tuntuu, mutta pyörittelen sitä käsissäni, koska hän kehoittaa niin. Hän on kyykyssä edessäni ja silittää pehmokoiran kuonolla jalkaani. Kavahdan pieneen myttyyn, käännän selkäni hänelle ja piilotan kasvot käsiini. Tekisi mieli huutaa "painu helvettiin!", mutta en kehtaa. Vaikeroin ahdistustani, mutta hän vain jatkaa. Olen jo lähellä potkaista, kun hän viimein ymmärtää perääntyä.

- Mitä tuo varis sanoisi tälle, jos ja kun tämä näyttäisi suloiselta ja kaipaisi rapsutusta?
- En tiedä.
- Sanoisiko se, että tämä on ihan paskiainen, vaikka tämä vain puskisi kuonolla ja olisi kiltti?
Nyökyttelen hiljaa.
- Ihanko oikeasti? En kyllä usko.
Nyökkään taas.
- Kuulehan, nyt tulkintasi tunteista meni ihan metsään. Jos tämä aina vain kuulisi olevansa paskiainen, niin tästä todennäköisesti myös tulisi sellainen, mutta eihän pieni ja kiltti voi olla semmoinen? Tämä vain haluaisi vähän rapsutusta.

En kestäisi yhtään enempää, mutta psykologi jatkaa sitkeästi asioiden penkomista. Jos osaisin, käskisin hänen olla hiljaa. Mennä poispoispois. Nyt! Heti! Silti jään miettimään käynnin jälkeen, miten hän on niin taitava? Ilman suoria sanoja hän osaa osua aina siihen kohtaan, mikä on kaikista kipein.

En ole ansainnut noin taitavaa ammattilaista auttamaan minua. Ei, en minä.