Panic attack.

Pelkään käydä nukkumaan. Mitä jos en saa unta? Entä jos herään taas aamukolmelta? Silmiä painaa, mutta yritän pitää niitä väkisin auki; istun tuntikausia hämyisessä sohvannurkassa ja valvon. Minähän en mene nukkumaan! En, perhana, en! Milloin kaikki muuttui näin vaikeaksi? Mielessä risteilee kuluneen viikon tapahtumat: hymyt, itkemättömät surut, raivon vallassa lausutut sanat ja paniikkikohtaukset.

Koko kehoni tärisee, kun saavun taideterapiaan; kyhjötän pienenä myttynä viltin alla, terapeutin kainalossa. Miksi paniikkikohtaus? Miksi nyt, miksi taas? On vaikea keskittyä olennaiseen, kun vakuutteluista huolimatta pelkään kuollakseni, että lattia pettää altani hetkenä minä hyvänsä. Rinnassa puristaa paniikki ja happi tuntuu loppuu. Terapeutti hokee minulle "hengitä", kun en sitä itse tahdo mitenkään muistaa.

Tekisi mieli ottaa laatikontäydeltä lääkkeitä, viiltää ranteet auki ja vain lopettaa tämä kaikki. Päättää elämä, johon olen aivan liian väsynyt. Se olisi helppo ratkaisu; lääkkeitä on paljon riittävästi saamaan hengiltä isommankin ihmisen.

Illalla paniikkikohtaus ottaa vallan uudelleen. En jaksaisi enää, mutta sen voima on niin paljon suurempi kuin minun yritykseni pysyä tässä hetkessä. Kierrän matot, hypin kynnysten ylitse ja koetan pysyä tasaisella lattialla - jospa edes se kestäisi allani. Silti mieltä vavisuttaa ajatus: mitä jos yläkerta romahtaa niskaan tai lattia pettää ja tipahdan alakerran kautta tyhjyyteen? Mitä sielläkin on, tyhjyydessä?

Paradoksaalista: haluan kuolla, mutta samalla pelkään sitä enemmän kuin mitään muuta. Auta minua, kuiskaan hiljaa, mutta ei kukaan kuule. Talo on tyhjä. Liian tyhjä.