Osastoelämää.

"Millaista siellä osastolla on?"

Eräs lukijani esitti edellä olevan kysymyksen, johon ajattelin vastata pidemmin, sillä en vain saisi sanoja mahtumaan kommenttilaatikkoon. Turvallista. Tuttua. Ahdistavaa. Pitkästyttävää. Helpottavaa. Adjektiiveja löytyisi vaikka millä mitalla!

Oloni kotona kävi niin ahdistavaksi ja pelokkaaksi, etten enää vain kyennyt siellä olemaan. Mietin koko ajan kauhuissani, mitä itselleni tekisin - ja mitä olinkaan jo tehnyt! Liikaa arpia, liikaa lääkkeitä, liikaa pakkokävelyä... Liikaa pelkoa ja hysteeristä oloa. Tähän peilaten osasto tuo minulle turvallisuudentunnetta, sillä tiedän olevani hyvässä hoidossa ja varmassa tallessa. Minusta pidetään huolta, minua kuunnellaan ja saan tarvittavia, jos siltä näyttää tai muu ei auta. Voin rauhassa huokaista pahan oloni ilmoille ja tuoda kaiken kurjuuden toisten eteen, antautua kannateltavaksi, jos en osaa lentää. Osastolla on siis turvallista ja oloni on helpottunut.

Omat sääntönsäkin täällä on, joita tosin ehdin jo rikkomaan viiltelyn muodossa. Hävettää, mutta en vain osannut hakea apua, koska vierastin vuorossa ollutta yöhoitajaa. Typerää, tiedän, mutta kun... Pääsen tupakalle kolmesti päivässä ja se kiristää hieman hermoja, mutta saan olla kiitollinen noista muutamasta kerrasta, sillä lääkäri meinasi aluksi, että sisähoito on totaalinen. Ei tupakalla käyntejä, ei mitään. Sisähoitoni jatkuu keskiviikkoon asti, jolloin on hoitokokous ja katsomme lääkärin kanssa hoitoni jatkoa. Poistumiskielto johtuu siis itsetuhoisuudestani ja hyvin voimakkaista kuolema-ajatuksista.

Olen ollut täällä jo aiemmin, joten osasto on tuttu, silti aina niin ahdistava. Päivät matelevat hitaasti eteenpäin ja tylsyys iskee todella helposti, mutta ainakin on aikaa levätä ja vain olla. Potilasaines on moninainen, joskin tällä hetkellä meitä on täällä todella vähän.

Kohta on omahoitajakeskustelun vuoro, joten jätetään tällä kertaa tähän. Tärkeimpänä ajattelen sen tosiasian, että tunnen olevani täällä turvassa itseltäni.