Silppuan paperista epämääräisiä paloja, leikkaan ja liimaan vailla suurempaa ajatusta - kunnes tyhjän sylin tunne jyrää ylitseni. Kiroan mielessäni, että ei minun tätä pitänyt ajatella eikä tästä kirjoittaa, mutta sanat vain täyttävät kollaasintekeleen. Tajunnanvirta poukkoilee villisti vailla järkeä - ja kohta sotkuinen käsiala on muotoillut sanoiksi juuri sen vaikeimman asian.
Keltainen kipu on vaatettanut itsensä mustaan surukaapuun, tai paremminkin yritelmään surusta. Siinä on kaipuu ja kasvava toivottomuus, pimeässä porttikäytävässä koliseva tyhjyys. Ystävien onnelliset kasvot, kasvavat vatsat, suurenevat odotukset. Vauvat, taaperot, kohta jo koululaiset. Ja lääkärin kieltolauseet, kehoitukset tottua ajatukseen kahden aikuisen perheestä. Polttavat kyyneleeni, jotka ilmaantuvat aina väärissä paikoissa.
Tekisi mieli repiä koko kollaasi, tuhota samalla se raskain ajatus ja asia, joka ei jätä rauhaan. Kunpa se menisikin niin! Haluaisin kysyä kysymyksen, montakin, mutta sanat jäävät poukkoilemaan sisälleni sekavina möykkyinä; vain keho kietoo itseään pienemmäksi ja yrittää estää vapinan, estää ahdistuksen. Tekstini on typerä, ajattelen, sen voi käsittää monella tapaa väärin ja nyt minun pitäisi puhua se auki. En pysty.
Miten lapsettomuuden aiheuttamaa kipua käsitellään?
Miten tyhjän sylin tunteen voi saada siedettävään muotoon?
Miksi tämä meni näin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti